BLACK DEVILS WITH ILE KALLIO & JANNE LOUHIVUORI – Debaser Stockholm
(Emsalö Music EMCD/LP073)
Black Devils, kuten tiedetään, on Hurriganesperinteen ylläpitäjä. Varsin erikoiseksi asian tekee se, että heillä on yhtä monta live- kuin studioalbumia. Yhtyeen ensimmäisen keikkataltioinnin ”Live At Tavastia” vierailevana kitaristina oli Ile Kallio ja seuraavalla ”On The Rocks Livellä” oli vuorostaan kitaran varressa Janne Louhivuori. Viime vuoden maaliskuussa Tukholmassa legendaarisella Debaserissa taltioidulla levyllä mukana ovat tietysti molemmat.
Mutta entä sitten itse levy ja sen musiikki? Honey Aaltonen kehui Tavastia-levyn pystyyn (ks. BN 3/20), minä puolestani hehkutin ”On The Rocksia” (ks. BN 4/23) ja Petri Friman ylisti ”Hooked”-kiekkoa BN-numerossa 2/25. Nyt ollaan sen elämää suuremman kysymyksen edessä: mitä sellaista voisin sanoa, mitä ei olisi jo aikaisemmin kirjoitettu? Lähtisinkö ruotimaan, mikä livelevyistä on paras, tai onko tällä mitään annettavaa kahden edellisen julkaisun jälkeen? Tässä kohdassa oli pakko pitää kahvikupin mittainen tauko, joka venähti joulukiireiden ja influenssan takia oletettua pidemmäksi. Kun loppiaisen aikoihin ulkona on liki -20° pakkasta eikä tee mieli pistää nenäänsä ovesta ulos, on hyvä syy palata levyarvioiden pariin.
Debaser-live sisältää 11 kappaletta, jotka yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ovat Hurriganesin ohjelmistosta. Black Devilsin viimeisimmältä studioalbumilta ”Hooked” on mukaan valikoitunut Janne Louhivuoren säveltämä ja Richard Stanleyn sanoittama kappale Rich Man’s Daughter. Päällekkäisyyksiä kahteen aikaisempaan konserttikiekkoon luonnollisesti löytyy, mutta asia tuskin ketään haittaa, allekirjoittanutta ei ainakaan. Ensimmäisen viiden kappaleen ajan Louhivuori on lauteilla ja seuraavan neljän ajaksi Kallio saa kitaristin vuoron. Viimeiset kaksi vedetään viiden miehen voimin. Black Devils puskee päälle höyryveturin voimin ja jyrää yleisön paikassa kuin paikassa, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Setti vedetään läpi samanlaisella energialla kuin Ganes parhaimpina aikoinaan ja vierailijatkin soittavat lähes paremmin kuin palvelusvuosinaan. Herrat ovat varmasti saaneet virtaa ”oppipojiltaan” ja homma toimii myös päinvastoin. Jokainen kitaristi saa luonnollisesti vuoronsa, ja viimeisessä kappaleessa kaikki kolme kurittavat kitarankieliä.
Mukana on tunnetuimpia hittejä, kuten Tallahassee Lassie sekä Do You Wanna Dance, mutta myös vähemmälle huomiolle jääneitä klassikoita, esimerkiksi Hot City ja Chinatown. Tututkin kappaleet jaksaa kuunnella ilman puutumista ja vähän harvemmin kuullut esitykset tuovat mukavasti lisämaustetta. Omista suosikeitani Oh Baby Doll on todella rankka ja Honey I’m Leaving tavoittaa melkein alkuperäisen herkkyyden. Ehkä Shakin’ All Over olisi voinut olla mukana tai Moon Is Rising, mutta paino sanalla ehkä.
Hurriganes oli Ruotsissa kova sana aikoinaan ja hyvin tuntuvat Ganes-biisit uppoavan nykypäivänäkin, sillä Get Onissa yleisö laulaa kertosäettä aika kovaa. On hienoa, että Hurriganesin henki elää vahvana ja että JP Kakkola ja kumppanit jaksavat pitää lippua yhä korkealla. Ei näihin kappaleisiin kyllästy.
Mikäli Black Devilseille tulee tarvetta laajentaa repertuaariaan, niin ei kannata mennä merta edemmäs kalaan vaan kääntää katseet Ramblersin debyyttialbumin suuntaan. Ainakin Richard Stanleyn sanoittama ja Hillel Tokazierin säveltämä No Place I Call Home sopisi mainiosti heidän ohjelmistoonsa/levylleen, eikä Rock’n’Roll Bandin I’m Gonna Roll olisi myöskään huono valinta.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
